Tiistai 27.9.2005
Tiistaiaamuna matkapäivien rasitukset alkoivat viimein tuntua myös yöunien jälkeen. Pääsimme valitellen ja ärähdellen pystyyn. Suihkun ja aamiaisen jälkeen pakkasimme huoneen valmiiksi ja lopputarkastuksessa huomasimme, että huonetta oli asuttanut useampikin pieni punkintapainen otus. Vaikka niiden havaitseminen ei tässä vaiheessa enää paljoa terveyteemme voinutkaan vaikuttaa, Tuure huolehti silti kaikkien löytämiensä ötököiden tappamisesta.
Kunhan huone oli todettu siistiksi, palautimme avaimen respaan ja pääsimme sanomaan hyvästit retkeilymajalle ja muslimikaupunginosalle. Halvasta vuokrasta huolimatta emme jää kaipaamaan. Reitiltä metroasemaan löytyi lopulta myös postitoimisto, johon jätimme postikorttimme. Samalla saimme hyvän selityksen sille, miksemme olleet nähneet yhtään postia tai edes postilaatikkoa Belgiassa aiemmin – maan postilaitoksen tunnusväri oli persoonaton punainen ja sen logo abstrakti sotku, ja niitä ei ollut kovinkaan helppo havaita muiden liikkeiden seasta.
Metrolla ajoimme Gare Centralelle ja tiputimme matkalaukkumme tavarasäilöön. Tämän jälkeen aloimme tehdä mutkikasta matkaa Grande Placen ympäristössä – pysähtyen jokaiseen galleriaan jonka löysimme ja käyden kaikki kiinnostavat liikkeet läpi. Erikoisimpia löytöjä olivat pelkästään Magic: The Gathering -tavaraa kauppaava pikkukauppa (valitettavasti suljettu) ja goottikoruja ja -nukkeja myyvä mustanpuhuva liike.
Ostoskierrokselta Tuuren mukaan tarttui Free Record Shopista muutama CD-levy, minä taas keplottelin meidät takaisin aiemmin löytämäämme suureen sarjakuvakauppaan (kiinnostuneille tiedoksi – Brüsel, Pörssin aukiolta sata metriä etelään), josta valikoiman tarkan kahlauksen jälkeen ostin itselleni Samurai Champloon ensimmäisen ja Planetesin neljännen albumin. Tuure löysi pienen etsinnän jälkeen länsimaisen Blacksad-nimisen pantteri/kissatyttösarjakuvan englanninkielisenä ja nappasi sen mukaansa.
Viihdebudjetin täytyttyä suuntasimme matkamme Grande Placen eteläpuolelle ja seurasimme turistivirtoja Manneken Pis -patsaan luo. Kyseessä on pienenpuoleinen patsas alastomasta pojasta, joka pissaa suihkulähdevettä. Tuntemattomasta syystä (kaikki brysseliläiset ovat shotasetiä ja -tätejä?) Manneken Pis -patsaan erinäisiä replikoita myydään sadoittain jokaisessa turistikaupassa ja oppaat viittaavat patsaan poikaan “Brysselin kuuluisimpana asukkaana”. Valokuvien jälkeen vierailimme läheisessä suklaakaupassa ostamassa kilokaupalla tuliaissuklaata suomalaisille tutuillemme.
Manneken Pisin jälkeen palasimme vielä kerran Grande Placelle nostamaan rahaa ainoasta tuntemastamme pankkiautomaatista. Tuure olisi myös halunnut käydä vielä yhden museon läpi, mutta itse estin käynnin vedoten aikataulun tiukkuuteen ja väsymykseen. Sen sijaan kokeilimme Bic Bic Mac -ateriaa MacDonaldsilla, ja totesimme makuvertailun tuloksena Quickin hampurilaiset paremmiksi.
Kunhan vatsamme olivat jälleen täyttyneet, pujottelimme Brysselin keskustan halki Gare Centralelle, otimme matkatavaramme haltuumme ja ostimme junalipun lentokentälle. Junakin lähti mukavan nopeasti, ja ennen pitkää olimmekin Brysselin kansainvälisellä lentokentällä toteamassa, että lentomme check-in alkaisi vasta runsaan tunnin päästä. Tuure, joka olisi halunnut käydä metsästämässä sotamuseosta vielä toisen maailmansodan tykistöpuolen esiin, nurkui oikeutetusti huonoa aikataulutusta. Jäimme viettämään aikaamme ihmettelemällä lentokentän hämmentävää “I LOVE MY AIRPORT JOB”-kampanjaa, jonka julisteita oli aivan kaikkialla (paljon kuvia).
Sää oli suosinut meitä koko matkan ajan, ja suosipa se nytkin – samalla kun pääsimme lentokentän suojiin ilman tarvetta pistäytyä enää Keski-Euroopan ulkoilmaan, alkoi sataa vettä – mikä olikin ensimmäinen kerta, kun saimme todistaa tätä ilmiötä Belgiassa. Virnuilimme tyytyväisenä lentokentän aulassa märän- ja kylmännäköistä Brysseliä.
Lopulta saimme lippumme ja pääsimme lentoaseman sisempiin pyhättöihin. Monen kaupan jälkeen (Tuure löysi kirjan legendaarisista itsemurhapupuista) yritimme palkita urhean ajantappomme irkkaussessiolla – ja peruimme suunnitelmamme saman tien, kun opimme, että lentokentän langaton lähiverkko maksoi 10 euroa tunnilta. Sen sijaan harjoitimme kutsumuksiamme lentoa odotellessa – minä aloin kirjoittaa matkapäiväkirjaa, Tuure taas täyttää toistakin muistikorttiaan valokuvilla.
Brysselinmatkan tiesi olevan lähestulkoon ohi, kun jopa matkapäiväkirjakin sai lopulta kiinni kirjoitusajankohtansa – aiemmin se oli pyrkinyt olemaan noin 24 tuntia jäljessä varsinaisia tapahtumia. Kiitokset lukemisesta tai selaamisesta kaikille teille, jotka olette tähän pisteeseen siinä päässeet.
